Naurun tasapaino - Jakso 1: Kansallisteatteri

(Katso jakso Areenasta!)
(Katso ekstraklippi Areenasta!)
(Kuuntele Iikan ja Peterin podcast ykkösjaksosta)

Ensimmäisenä kuvauspäivänä sanoin tuottajalle että josko meikä sitten ohjelman ulostullessa julkaisee journaalia tästä, hän nyökkäsi hyväksyvästi. Tuon päänliikkeen takia tässä nyt kirjoitellaan, vähän niin kuin olisi tullut luvatuksi jotain. Väkisinkin sitä miettii, että ehkä olisi holokaustiltakin vältetty jos ei olisi Adolfille tietyssä kohtaa leukaa nytkäytetty. Vaan hyvähän tämä, että muistoja raapustaa. Ainutkertainen homma ja kaikkea. 

Mitenkä meikä tähän sitten pääsi? En tiiä. Hain viime vuonna, olin varasijalla jos joku peruu, harmiinnuin kun kukaan ei (yllättäen) jättänyt välistä - ollen toki samalla iloinen kamraattien menestyksestä, hienoja tyyppejähän se oli ykköskausi väärällään. Kakkoskaudesta ilmoitettiin, tein hakemuksen jotenkin puolivillaisesti - kai takaraivossa oli se suomalaiselle tuttu ajattelumalli, että jos minä vasurilla pikku nousuissa vippaan niin ei sitten muka harmita kun tikan kaari taittuu liian aikaiseen ja seiskaksi löpsähtää heitto. Karsintakeikka oli Jyväskylässä, meikä kuumeessa, jännitystä ei rungossa juurikaan ja semmonen meininki, että kunhan nyt saa jutut ulos ja suoritussulan päähineeseen. Lähtökohtaisesti vaisua omaa tunnelmaa pahensi vielä se, että Päivi kävi ennen meikäläistä takomassa sellaisen pommituksen kehiin, että Dresdeniä olisi pitänyt seuraavaksi yleisölle tarjota - eikä siihen riittänyt se viimeinen ropassa jäljellä ollut rahje. Kun tuottaja sitten soitti Lappeenrantaan matkalla olevaan junaan, minun piti varmistaa neljä kertaa luurin päähän että tämä on totta ja olen mukana. Oli se.

Ainutkertainen homma. Ja ainutkertaista on ollut myös kisaa edeltävä koomikkoautismi. Humoristislangissa tällä viitataan keikkaa edeltävään jännityksen aiheuttamaan epäsosiaaliseen tilaan, jossa arvon vitsitaiteilija linnoittautuu päänsä sisälle ja reagoi kaikkiin muihin kuin päihteiden tarjoamiseen liittyviin sosiaalisiin ärsykkeisiin pääsääntöisesti murisemalla ja puristelemalla kiveksiä (ei aina omia). Toisin sanoen jännittää niin paljon, että toinen aivolohko on koko ajan Narniassa. Vaan että se kestää monta päivää, useamman viikon, kun jännittää niin paljon, oli uutta. Aina välillä pää molahti reaalimaailman pintaan lailla juoksuaan hyrisevän hylkeen kuupan (paitsi että hylkeet eivät juokse - jos kissoilla on  juoksuaika niin onko hylkeellä sitten uintiaika? Paitsi että ihan hölmöksi menee jos ala-asteikäisille tuollaista terminologiaa tuputtaa. Viisastelevat sitten baarissa että hylkeet ui ainoastaan silloin kun niitä panettaa ja muuten laiskasti kelluvat eivätkä yhtään ropoa laita saimaannnorpan suojeluun kun halveksivat tuollaista ainoastaan nussimahimon liikkeellepanevaa reliikkiä vaan ostavat sillä lisää valkovenäläisiä joilla pilaavat elämänsä.). Mutta valtaosa ajasta meni kallobiljardia pelatessa.

Keskiviikkona On the Rocksin keikan jälkeen ei meinannut tulla uni. Sikäli sama homma kuin valtaosana edeltävistä öistä. Minusta on ihan helevettiä se että on olemassa laitos josta pitää kirjautua ulos keskipäivään mennessä ja sitten hohtaa pimeässä unettoman silmään säälimätön digitaalitaulu, joka laskee tunteja pois levosta. Ja kun viimein lupsahtaa mieli ja antaa luvan irrottaa, niin tulee takavasemmalta hiljainen tieto: mutta niin, aamupalalle jos meinaat ehtiä etkä halua juoksemishiessä nauttia aamupalaksi energiajuomaa ja lisäainepullaa asemalaiturilla niin tosiasiassa unta on kaksi tuntia vähemmän. 

Aamulla kulutin vaatteiden valitsemiseen enemmän aikaa kuin koko tänä vuonna yhteensä enkä ollut pätkääkään tyytyväinen, maha vitutti ja suklaa oli loppu (kuvaillessani kahdelle naisihmiselle tuntemuksiani kuvauksista molempien keskeinen viesti oli se, että vaikka en voittaisikaan niin voitan siinä mielessä että opin ymmärtämään vastakkaista sukupuolta paremmin). Aulassa kolmen oululaisen läjä täydentyi ruotsalaisella Jannella ja laputettiin Rautatieasemalle ison kyltin alle käskyjen mukaisesti pällistelemään. Sieltä löytyi tuotannon poppoo, seistiin ringissä kuin teinit tanssilattialla ja odoteltiin - ei ollut viimeinen kerta kuvauksissa kun tekemisen rytmistä tuli SA-INT mieleen (tosin näillä juttuja kertoessa baaripöydässä mielenkiinto säilyy 2,5 sekuntia inttitarinaa pidempään, mikä on piparinpaiston kannalta merkittävä etulyönti). 

Määränpää saavuttui yllättävän helposti, sillä naapuria kauemmas ei tarvinnut lontsia. Kansallisteatterin isoon saliin käveltiin pari kertaa ja kuvattiin eri viisillä, sen jälkeen Sanna kertoi meille tehtävänkuvauksen. Aiheeksi paljastui Kansallisteatteri. Reagoin tietoon kirjoittamalla muistiinpanovihkooni "No voi nyt kyrpä".

Sen jälkeen kaikki onkin enemmän tai vähemmän sekavaa puuroa (on muuten ihan tarpeeton lisä tuo "sekava" tuossa. Niin kuin olisi olemassa organisoitunutta puuroa. Tai onhan sitä. Sitä sanotaan viljaksi. Siinä pysyy voisilmä huonosti. Etenkin jos tuulee.). Ekana päivänä tutustuttiin tiloihin ja ihmisiin, kuvattiin haastatteluita. Ja käveltiin. Kävelyn kuvaamista on tv-tuotannosta noin 96,58 prosenttia (paitsi jos Sormusten herraa kuvataan niin sitten laitetaan kaksi prosenttia vielä lisää. Ja Stephen Hawking-dokkareista vähennetään saman verran.). Tarmo-näytelmä näytti jo syntyvaiheissaan sen verran hyvältä - Varis puristi lavalle monta tinktuuraa aitoa suomalaisen miehen ahdistusta - että suosittelen perstuntumaltani lämpimästi.

Oikeastaan jo kuvausten alkuvaiheissa nakkasin jutuntekopaineet nurkkan ja keskityin pelkästään elämään ja olemaan tilassa, kuuntelemaan ja vastaanottamaan dataa - ne huumoripalat kyllä kuplisivat keitoksesta esiin kun olisi aika. Taktiikka osoittautui hyväksi, pystyi keskittymään informaatioimurointiin ja juttuja alkoi myöhemmin plopsahdella esiin sillä herkkyydellä kuin syksy nostaa madonlakin varrelleen. Haastattelussa näyttelijän ja ohjaajan kanssa tuntui tunnelmaruuvi kiristyvän hippasen, kun tiedustelin että pitävätkö näyttelijät stand up-komiikkaa taiteena. Hiirihaukankin kadehtimien kaartelujen jälkeen vastaus kuului, että onhan se urheilukin kulttuuria ja koomikkokollega totesi, että onhan traktorilla ajaminenkin taidetta kun tekee tarpeeksi hyvin. Lienee vähättelyä sanoa, että vastaukset eivät minua ihan tyydyttäneet. 

Illalla töllöttämään Laura Ruohosen ohjaus Luolasto. Meikäläisen kuva teatterista - että eiralainen mummo kietaisee työttömän puuhkaksi kaulaan ja lähtee katsomaan köyhien hippien hikoilua - muuttui nopeasti. Kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiähän Kansallisteatterissa näki. Siis kaikenlaisia ja kaikenikäisiä valkoisia. 

Aamulla pistin päälle saman paidan kun tajusin etteihän hiki haise kameroille. Tutustuttiin tarpeistoon (joka siis ei ole hyllytettyjen kakkojen osasto vaikka ala-asteikäinen tuon tulkinnan nimestä tietenkin tekee) ja lavasteisiin ja teknisiin härveisiin. Lounas syötiin Peterin kanssa Everestissä, nepalilainen ei petä (paitsi kukkotappeluissa saattaa kyllä laittaa sinut veikkaamaan väärää tirppaa, ole skarppina). Loppuiltapäivä kului haastatteluita odottaessa ja timelapsea kuvatessa - hauska puoli tosi-tv:n tekemisessä on se, että tekemisen kuvaamiseen kuluu enemmän aikaa kuin itse tekemiseen. 

Raatona lentokenttäbussiin, lentokentällä ylihintainen kalja. Ärsyttävän aggressiivinen kauppiaanretku tyrkytti solmionsa yltä minulle Mastercardia. Kun sanoin että se on liian kallis, hän sanoi että läheisessä kahvilassa pulla ja vesi maksavat melkein saman verran. Sanoin että niinpä, kuka hullu syö pullaa lentokentällä (ja jos malttaa välttää kaksi pullaa niin saa kaljan). Vessassa mieskaksikko puhui huolestuneeseen sävyyn Ukrainan kriisistä ja Natoon liittymisestä - ei meitä kuulemma kukaan auta, jos Putin tuosta rajan yli tulee. Pippeli vielä kourassa arvelin, että jos niillä tosiaan siellä Venäjällä on valtionvelasta pula, niin tänne vaan. Paitsi ettei taida olla.

Paukutusjengin keikan päätyttyä kävelin yksin puistoon ja istuin penkille, selän takana loimotti ruosteinen Mars ja kaupungin yllä kellui kaasujätti Jupiter, päässä surisi ja sielussa hyrisi. Oli hyvä olla. Kömpiessä peitto-onkaloon alkoi kuula päristä - makasin pimeässä peitonmutkassa puoli tuntia juttua älypuhelimeen tähläten, haptisen palautteen puute pistää sielun pimeimpään syvänteeseen. Tulevaisuuden ihminen saattaa päästä nettiin nanosekunnissa mutta kirjoittaa pelkästään hymiöillä.  Materiaalia syntyi niin paljon, että se tuntui melkein huijaukselta. Tätä vissiin tarkoitti Teslan Nikolai, kun kertoi olevansa vain kanavointiväylä jostain muualta tuleville ideoille. Paitsi että Tesla ei kirjoittanut pilluvitsejä.

Ylen ystävällisesti tuottajat mahdollistivat Helsinkiin lentämisen jo maanantaina. Päivin kampetta taottiin koko matka sitä tahtia, ettei neidin tavara ole saanut tuollaista kyytiä sitten teinikesien, Peter antoi laskeutumiselle arvosanan. Hyvä tuli molemmista. Teemu tuli hotellille, käytiin Kampin thaimaalaisessa syömässä Janne völjyssä, puikoilla tahti on sopiva eikä ähky ehdi. Vessan edessä mies harmitteli ettei ehtinyt ovenaukaisuvaihdolla sisään, ei kuulemma haluaisi maksaa euroa kun on niin huono näkö. Kohteliaisuuttani jätin syy-yhteyden kyselemättä. Hotellilla palloteltiin Jannen huoneessa lisää. Janne on ehkä maailman mukavin ihminen. Peili teki sateenkaaren eteiseen. 

Illalla uuden materiaalin testausta Oulunkylän Janossa. Bussissa tyttö neuvoi oikean kohdan ja pyysi venyttämään illan alkua jotta ehtisi mukaan. En tiedä ehtikö, mutta ainahan nainen pyytää venyttämään jotta ehtisi itsekin. Ja kun on ehtinyt, niin paikat kuivuvat eikä enää kiinnosta. Vaikea tehdä oikein. Klubi oli hyvä ja Teemu teki tärkeät kaverisuosinnat, pääsin päättämään illan ja meni kyllä helvetin kovaa - nyt viimeistään tuli varmuus omasta materiaalista. Ei kusta päähän vaan loputkin kuset pois housuista. 

Nukuin yhtä huonosti kuin edellisinä öinä, puolen päivän maissa lontsittiin Kansallisteatterille. Päivä voi alkaa huonomminkin kuin Krista Kososen näkemisellä (paitsi jos Krista seisoo sängyn yläpuolella irtileikattu jäsenesi kädessään). Kello taittui itsestään kohti kuutta, vuorottelin Super-Mario-Bros-3-PSP:llä-nollauksen ja setin pollaantakomisen välillä. Jännitys iski kroppaan puoli tuntia ennen klubin alkua, tanssi teknoa hetken ja lähti menemään.

Sen kummemmin en muiden esityksiä halua tässä ryhtyä analysoimaan, sen tehköön jokainen itse. Itse pääsin esiintymään viimeisenä kertakaikkisen lämpimälle yleisölle ja koska materiaalini oli omintakeista (tämä ei tapahdu todellakaan joka kerta, kuten tulevaisuus todistaa), ei tarvinnut jännittää päällekkäisyyksiä. Flow oli kohdillaan ja ainoastaan viimeisen jutun paska rytmitys oli harmitti. Ilman mitään egolisiä voi sanoa, että kyseessä oli yksi meikäläisen parhaista vitosista, päässä kristallisoitui lavalla se fiilis että miksi ylipäätään lähdin kisaan mukaan. Ja heti lavalta palatessa se, miksi karsastin osallistumista - lavalta tullessa on aivan helvetin kamalaa kun tungetaan kamera lärviin ja kysytään, että miltä nyt tuntuu. Yleisimmin kun tuntuu siltä etten halua puhua en kenellekään. Nyt ymmärrän täysin, miksi huippu-urheilija loistaa paitsi lajissaan myös ympäripyöreiden puhumisessa Ylen tuulisuojalla varustettuun mikrofoniin. Höpöttää hetken niitä näitä niin saa sen jälkeen olla rauhassa.

Luojan kiitos todellisuudentajuni oli sen verran kohdallaan, että myös tuomarit olivat onnistumisestani samaa mieltä ja minut valittiin jakson parhaaksi. Ja kuten luonteenlaadulleni sopii, tieto oli kertakaikkisen hämmentävä ja ahdistava. Miten niin paras? Mitä siitä voi sanoa? Tuomaripäätöksen jälkeen kädet eivät heiluneet tuuletuksesta vaan hämmennyksestä. Sekavaa fiilismattoa tomutti entisestään se, että hyvä ystävä Peter joutui pudotusuhan alle. Tunnelma bäkkärillä vapautui, kun koko konkkaronkka marssi takaisin eikä ketään pistetty maitojunaan - tässä lyhyessä hetkessä näkyi kauniisti se, että toisia vastaan kilpailemista tärkeämpää meille on se, että kaikki onnistuvat. 

Kaislassa purettiin fiiliksiä kahden oluen verran, jalluprikan jälkeen käveltiin Henricin kanssa asemalle ja syötiin kylmät makkaraperunat. Arimo ja Peter myllersivät huoneeseen yhden maissa, pyysivät bileisiin, uskoivat kahdennentoista ein kohdalla. Ennen tajunnan sammumista päässä pyörivät ajatukset. Jukka Puotila kehui tänään meikäläisen komiikkaa. Eipä sitä olisi penskana arvannut, kun poikaporukalla räkätettiin Lihaksia ja Luoteja -sarjan Perverssin terroristin äärellä. 

Maailma on monestakin kohtaa ihmeellinen paikka.