Naurun tasapaino - Jakso 2: Teekkarit

Aamulla heräsin ja totesin huojentuneena, että Arimon viininmaistajaisten lavea toimitustapa ei ollut aiheuttanut läppärilleni sisäistä vahinkoa. Sanomatalon kohdalla tuuli kylmästi, energiajuomariippuvuus oli alkanut jo tässä vaiheessa kisaa. Markun hyväntuulinen torniolemus saapui hillitsemään pirskahtelevaa jännitystä, pesue puskettiin veronmaksajan rahoilla maksettuun autoon ja ajettiin poispäin kaupungista. Kun vauhti hiljeni, yllä kaartuivat isot liikerakennukset. Arvuuttelua johti Jussi: Rovio vai Neste Oil? Ei kumpikaan, Otaniemessä piili pysähtyi lopullisesti. 

Teekkarit! Minä en tiedä teekkareista mitään enkä jostain syystä ole ikinä halunnutkaan tietää. Minulle teekkari on vähän kuin käärme - jokin tärkeä osa sillä tässä systeemissä on, mutta pysyttelen niistä silti kunnioittavan välimatkan päässä. Jos rannalta löytyy teekkarin haalari, en mene siihen kohtaan uimaan. Ei opiskelijameiningissä mitään tuomittavaa ole, onhan tuota itsekin tullut Ylivieskan Macusa-grillin kohdalla tullut stripatuksi syyskuisessa vesisateessa rastikisan voitto mielessä, mutta kun ei jaksa enää. Vaikealta tuntui lähteä tekemään aiheesta komiikkaa, haalaribilekeikkoja kun olen Oulussa puuhannut ja sitä kautta opiskelijahuumorin jumalalle oman uhrilahjani antanut. Verrattuna aiheisiin joista yleensä tykkään komiikkaa kirjoittaa - maailmankaikkeus ja sen elämä monimuotoisuudessaan (ja usein myös kullin toiminnot) - teekkariaihe tuntui kertakaikkisen kapealta ja laihalta. 

Vaan nillitys helvettihin ja töihin! Tällä kertaa meillä oli mahdollisuus toimia entistä enemmän off-camerana ja todella tutustua kohteeseen, otimme Tomin kanssa tilanteesta kaiken irti. Oppaamme Riina oli parasta mahdollista sortimenttia ja roudasi meidät kyselemättä eri tiloihin kyselemään. Fyysikoiden kiltahuoneessa tiedustelin että väittelevätkö fyysikot mistään oppiaineeseensa liittyvästä - ei tietenkään, koska nehän ovat faktoja. Mitäpä siihen lisäämään. Puunjalostuskillan lehti oli täynnä tissejä, Fortumin voimalaa vastapäätä toimivaa ydinreaktoria majoittava rakennus ja joka paikka täynnä pieniä, vain asiaan vihkiytyneelle sisäpiirille avautuvia kikkoja ja jippoja. Mitä pidempään alueella olin, sitä ulkopuolisemmaksi itseni koin. Eikä kyse siitä ollut, etteivätkö teekkarit olisi olleet mukavia ja avoimia. Olivat. Minä vain tajusin hetki hetkeltä paremmin, että kahdessa päivässä en ehtisi päästä aiheeseen juurikaan syvälle ja pillu pullo puupallo -kliseosastolla mentäisiin tällä kertaa.

Teekkarimuseossa minulle tuli yhä vahvemmin olo, että teekkarius ei eroa kovin paljoa mistään muusta uskonlahkosta - kukaan ei tiedä mistä traditiot tulevat mutta niitä noudatetaan silti, kiusaantuneille ihmisille lyödään lehtiä käteen ja fukseja vihitään vuosi initaatioriittien kautta teekkareiden maailmaan. Pakko asiassa on olla jotain perää, sillä ei muuten kukaan voi suhtautua näin haudanvakavasti hattuihin. Museossa oli esillä teekkarin pyhäinhäväistys: ylioppilaslakki, johon oli kiinnitetty oikeasta teekkarilakista tupsu. Minulle kerrottiin vailla ironian häivää, että lakin pitäjä oli saanut ansaitsemansa perkeleelliset huutomyrskyt ja luvan hakea lakkinsa teekkareilta, mitä hän ei ollut ikinä uskaltanut tehdä. Ymmärrän häntä hyvin, sillä jos joku vetäisi minulle helvetilliset raivarit pitämästäni päähineestä, pysyisin ihmisestä ja kaikista hänen kaltaisistaan loppuelämäni mahdollisimman kaukana. Väkisinkin sitä ihmetteli, että miten tämä kaikki liittyy siihen, että saadaan markkinoille parempia kännyköitä. 

Museokierroksen jälkeen huilattiin hetki Dipolin kahvilassa ja suunnattiin sen jälkeen radioamatöörikerhoon - ja hyvä fiilis hulahti saman tien sisälle kun näin nörttipoppoon paistamassa radioaalloilla pitsaa. Luojan kiitos, että geekkejä on vielä olemassa - kyllähän kaltaisiani videopeliblogeja pitäviä ja kasibittisnostalgialla ratsastavia trendinörttejä on kolmetoista tusinaan, mutta nämä jätkät ovat tosissaan! Heillä on oma huone jossa kuunnellaan viestejä ympäri maailman, lähetellään postikortteja ja rakennellaan mitä häröimpiä härveleitä - sekä suhtaudutaan omaan tekemiseen haudanvakavasti, vailla ironian hitustakaan. Kun silmälasipäinen teekkari julistaa suorastaan juhlallisella äänellä että "AVARUUTTAKIN ON KUUNNELTU" ja kertoo havainneensa kosmisesta taustasäteilystä vedyn 1-isotoopin taajuuden, minun sydämeni on sulaa vahaa. Vittu miten siistejä jätkiä! 

Tässä vaiheessa iltaa energiatasot alkoivat olla suhteellisen alhaalla - paitsi sillä koomikko-osastolla, jota oli Julkun toimituksessa lääkitty Jaloviinalla - ja ajatus iltabileistä ei suuremmin kiehtonut. X-Grillillä oli kertakaikkisen kauniisti hymyilevä aasialaistaustainen nainen ja niin hyvää kebapia hän minulle tarjosi, että hyvä ettei ollut sormusta takataskussa, olisi muuten saattanut iskeä hätiköinti. Salaisessa lokaatiossa pyörittelin toisessa kädessä huolella veistettyä puukullia ja toisessa gin tonicia, laskien päässäni sekunteja siihen jotta koska kohteliaisuus on täytetty ja saa lähteä lepäämään. Olihan se hauska tilanne, kun kaksi introverttipoppoota, koomikot ja teekkarit, istuvat pienen tilan eri puolilla ja pohtivat, että koska humalatila puhkoo estyneisyyden muurin. Aamulla kuulin, että tunnelma oli loppuyöstä kasvanut suorastaan satumaisiin mittakaavoihin - Risto oli paininut kääpiön kanssa ja unohtanut kenkänsä juhlapaikalle.

Aamulla hoksasin, että minullahan on tuuria tässä kisassa - puolet porukasta lähti matematiikan differentiaaliluennolle, me taasen pelilaboratorioon. Ainoa paska puoli siinä visiitissä oli se, että se loppui aikanaan. Kinectin edessä hypitiin trampoliinilla tasolta toiselle ja kiipeiltiin projektorin maalaamia boulderreittejä napakalla seinällä - itse innostuin jälkimmäisestä siihimmalliin että reväytin housut halki. Tomille tulen olemaan ikuisesti katkera siitä, että stop motion-puku oli minulle liian pieni ja Tomille ei. Äiti oli väärässä, kyllä isona voi ruveta Mortal Kombat-hahmoksi. Kävin vaihtamassa housut Ylen pakussa ja kiitin kaikkeutta siitä, että olin mukana juuri tällaisessa ohjelmassa - toisenlaisessa tuotannossa housut olisivat pysyneet poissa jalasta ja kameraryhmä olisi kuvannut sitä seuraavaa toimintaa suoraan pakettiautossa. 

Loppupäivään kuului lähinnä uupunutta lojumista Design Factoryssa. Huomion kiinnitti kaiken innovaation ja modernin tsäigädäigän keskellä seissyt huivipäinen musliminainen. Että me täällä vapautamme maailman historian painolastista ja menneisyyden orjuudesta - mutta tälle asialle ei vain pystytä tekemään mitään. Manuaalikin on 800 vuotta vanha.

Välipäivinä juttujen kirjoittaminen oli tervaista ja työlästä. Ideoita ja ajatuksia oli kyllä vaikka kuinka, mutta hauskoiksi jutuiksi ne eivät meinanneet kristallisoitua eivät niin millään. Isommat teemat jäivät ajatusleikin asteelle ja vahvimmin toimivat erilaiset viina- ja piparivitsit. Testasin niitä Remakassa ja tulin siihen tulokseen että puolet on vahvaa, puolet ihan jees, tällä on vain mentävä. 

Yöuni jäi keikkaa edeltävänä päivänä neljään tuntiin klubivelvoitteiden ja aikaisen lennon vuoksi. Keikkapaikalla oli aivan eri tavalla hermostunut tunnelma kuin viimeksi - tuntui siltä, että aihe ei ollut kenellekään se paras mahdollinen ja pelko tulevasta pudotuksesta painoi konkreettisena perseessä. Viime kerralla tunnelma oli jännittynyt, nyt se oli kireä, mikä näkyi myös tuotannon päässä - aikaa oli vähän ja tekemistä paljon. Suunnittelin lineupin - "palkinto" ensimmäisen osakilpailun voitosta - puhtaasti hyvää iltaa ajatellen, en jaksanut pätkääkään tositeeveedraamailua ja suhmurointia.


Lämmin huhtikuun ilta porotti Servin mökin tulikuumaksi ja hetki ennen starttia tunnelma oli hikinen ja ainakin omalta kohdaltani hyvin ahdistunut. Tiedättekö sen fiiliksen, kun soluneste tuntuu koostuvan limaisesta hiestä ja pyllyssä vaanii koko ajan lyhyen kantaman ohjus? Pistäkää tuo tunne kuudenteen potenssiin ja miettikää, miten kiva silloin olisi nousta 200 ihmisen ja useamman tv-kameran eteen naurattamaan ihmisiä viideksi minuutiksi. Ja niinhän se meni kuin se tuntui - jengi oli väsynyttä kuumuuden ja pilluvitsipotpurin päätteeksi enkä tuntenut oloani lavalla pätkääkään hyväksi. Materiaali pelasi juuri niin hyvin kuin sen arvelin toimivan - puolet kohautti koko salin, puolet sai aivan hyviä nauruja. Työvoitto, ei mitenkään kummoinen keikka. 

Pudotukseen joutuivat Janne ja Peter. Peterin kohtalon otin henkilökohtaisesti helvetin raskaasti, onhan mies hyvä ystävä. Hänen keikkansa ei missään nimessä ollut huonoin naurujen suhteen - olkoonkin jakso sitten miten tahansa leikattu - ja kun minusta komiikassa on kyse ensisijaisesti naurattamisesta, miehen passittaminen himppeen tuntui minusta epäreilulta.

Hotellilla Janne, Päivi, minä ja Peter söimme S-ryhmän mitäänsanomattomuutta ja otimme paskaan fiilikseen sellaisen räväkän nousuhumalan, että kolmannen annoksen jälkeen oli pakko ottaa pullon sijasta käteen järki ja mennä nukkumaan. Vitutti niin paljon että päätä särki - aiheen kökköys, tuomareiden (sinänsä oikea mutta sillä hetkellä väärältä tuntunut) palaute ja Peterin kotiinlähtö. Tosi-tv alkoi tuntua tosi-tv:ltä, kisa koveta ja panokset kasvaa. Ennen tipahtamista Tirsamaahan menevään junaan päässä soi kuitenkin kirkas ajatus: älä ota henkilökohtaisesti mitään, älä lannistu vaikka et nyt onnistunut - ensi kerralla teet taas parhaasi, niin kuin teit tänäänkin. 

Ja hyvin sulla kuitenkin menee. Voisit myös olla teekkari.