sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Naurun tasapaino - Jakso 4: Kallion seurakunta



Voihan vitun vitun vittu, niin kuin meillä Suomessa tavataan sanoa. Nämä olivat ensimmäiset ajatukseni, kun Kallion kirkon fallistinen muoto kohosi kipuamani mäen horisonttiviivan ylle. Että kirkosta sitten. 


Ei sillä, etteikö aihe olisi hyvä. Se on. Yksi parhaista yhteiskunnan tabuista ja kipupisteistä. Minusta yhteiskunta ja uskonto on terve silloin kun ne sallivat uskonnolle irvailun - olkoonkin, että silloin leikitään ihmisille pyhällä asialla. Mutta sillä saa leikkiä. Ja uskon pitää kestää leikki. Kuten Jaakko Heinimäki sanoo kirjassaan Pyhä Nauru, fundamentalismi on vakava itseironian puutostila. Ja niin kauan kuin Suomessa saa ja voi laskea leikkiä uskonnosta - valtion omalla tv-kanavalla - uskonto ei ole liian hallitsevassa roolissa (vaikka meillä onkin olemassa vielä sellaisia höpöhöpölakeja kuin uskonrauhan rikkominen, mikä on puhdas jumalanpilkkalaki ja siksi nykyisessä sekularistisessa järjestelmässä täysin naurettava perseilypykälä, jonka ainoa funktio tuntuu olevan rauhanhäiritsijöiksi koettujen ihmisten, kuten Jussi Halla-ahon, julkinen nöyryyttäminen). 

Itse ajattelen niin, että jos ihmisen pitää suojella kaikkeuden luojaa pilkanteolta, niin kovin on pieni sellainen jumala. Miksi ei täräytä vain salamalla naamaan jos lässytys vituttaa?



Mutta ongelma aiheen suhteen itselleni on kahdessa kohtaa: ensinnäkin, uskonto on yksi kulutetuimpia aiheita koomikoiden parissa - meillä ja ulkomailla. George Carlinia siteerataan joka kolmannessa Facebookissa käydyssä uskontokeskustelussa. On siis todella vaikea keksiä mitään tuoretta, sellaista mitä ei olisi jo sanottu. Ja kun aihe on minulle henkilökohtainen ja tärkeä, niin ihan millään kikkeliskokkelis-raamatunvääntelyllä ei kehtaa mennä. Jos sellainen riittäisi, olisin varmaan myös sitä mieltä että Raamattujen vaihtaminen pornolehtiin on oikeasti hauska, harkittu ja järkevä idea (ei ole, koska mielestäni jynkky ei ole seksuaalikasvattajana yhtään sen tervehenkisempi kuin uskonto).


Ja sitten on vielä tämä henkilökohtainen aspekti. Sain lapsuudessani uskonnollisen kasvatuksen - en liian överisti, sillä minulla oli aina lupa epäillä ja kyseenalaistaa ja tutkia asioita (ilman tätä mahdollisuutta minulla tuskin olisi Tyrannosauruksen luurankoa tatuoituna käteeni). Pyhäkoulussa sekä kristillisillä leireillä käyminen olivat lapsuuteni peruskauraa. Olin itsekin vannoutunut kristitty, rukoilin ja luin Raamattua. 

Ja jossain kohtaa se vain alkoi kulua pois. En enää kokenut tarvitsevani persoonallista luojaa pitämään minusta huolta eikä tieteeseen perustuva maailmankuvani tarvinnut yliluonnollista toimijaa selittäjäkseen. Ja kun tämä prosessi minussa alkoi, aloin samalla myös voimakkaasti kyseenalaistaa monet uskonnollisuuteen liittyvät tekijät, kuten homoseksuaalisuuden tuomitsemisen, rukoilemisen hyödyllisyyden, naisten asemaan suhtautumisen ja niin edelleen.

Minä en kasvanut uskonnosta ulos, uskonto kasvoi minusta ulos kuten jalkapohjaan koteloitunut lasinsirpale jossain vaiheessa työntyy ihokerrosten läpi. Ja jäljelle jäi tyhjä kolo, joka on myös monilta osin jäänyt tyhjäksi. Minulle uskonnosta erkaantuminen ei ollut vapauttava kokemus, se oli tyhjäksi jättävä kokemus. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan taivaallista Isää huolehtimassa minusta vaan olin kokonaan yksin ja minun piti selvitä yksin. Koska yksinhän meistä jokainen on tässä rajattomassa maailmankaikkeudessa, seilaamassa läpi avaruuden ja ajan yksinäisellä kivenmurikalla muiden yhtä ymmällään olevien apinoiden kanssa.
Ja ennen kuin yksikään militanttiateisti siellä liikaa pillastuu ja minuun samastuu, haluan samaan hengenvetoon todeta että haluan loppuun saakka puolustaa kenen tahansa oikeutta uskoa mihin tahansa - kunhan ei uskomuksillaan tee pahaa muille eikä mielellään myös itselleen. Monessa mielessä minä kadehdin uskovia ihmisiä: heidän elämällään on tarkoitus, rytmi ja suunta, joka minulta puuttuu nykyään kokonaan. On helpompaa uskoa johonkin varmaksi kokemaansa kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa. Enkä edes kiellä yliluonnollisen jumalan olemassaoloa vaan pidän myös sen mahdollisuuden auki. Mutta en myöskään kuluta öitäni asiaa pohtien. Se on asia, josta minulla ei ole tietoa ja niin kauan kun tietoa ei ole, en kuluta aikaani asian murehtimiseen.

Mutta sukuni kokemus uskonnosta on värittänyt myös komiikkauraani - kaikki läheiseni eivät hyväksy sitä, että elätän itseni puhumalla usein varsin törkeään sävyyn kaikista mahdollisista asioista. Se ei ole Jumalan mielen mukaista, olen kuullut. Olen eri mieltä. Jos jokin Jumala on olemassa, hän on luoja kuten minäkin - ja näköjään hän on antanut minulle lahjan olla hävyttömän hauska ja luoda siihen liittyviä asioita muiden iloksi. Mutta sysiluterilaisen uskon kannattajan paskantärkeästä mököttäjäjumalasta sellainen kaveri on kieltämättä kaukana ja sitä kautta on ymmärrettävää, että minun arvellaan joutuvan helvettiin tekemäni työn takia. 

Tämä kaikki taakka oli yhtäkkiä selässäni kantamani rinkan lisäksi kun tarvoin hikistä ylämäkeä kohti potentiaalista Golgataani: miten minä voin tehdä tämän - ja miten minä voin tehdä tämän niin että voin oikeasti sanoa jotain merkittävää näin henkilökohtaisesta asiasta televisiokameroiden edessä?
Ensimmäinen kosketus aiheeseen oli tapaaminen kirkkoherra Teemu Laajasalon kanssa. Laajasalo osoittautui taitavaksi sosiaaliseksi toimijaksi ja suorastaan aggressiiviseksi argumentoijaksi - ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, kaiken sanatykityksen ja luulojen pois ottamisen (täällä ei homoja syrjitä ja ollaan moderneja ja rohkeita) - jäin mielessäni miettimään että miten noin älykkään ja ajattelevaisen kaverin mielessä kristinuskon tarina voi olla tosi? Miten rajattomassa universumissa voi käydä niin, että koko kosmoksen luoja ilmoittaa itsensä ainoastaan pienelle aavikkokansalle ja pelastaa meidät kaikki kuolemalla ristillä - eikö se ole aivan liian inhimillistä toimintaa koko kaikkeuden tekijälle (toisaalta voidaan ajatella myös niin, että totta kai Jumala ilmoittaa itsensä meille tavalla, joka on ihmisen ymmärrettävissä)? Tämä oli kysymys, jota kysyin joka ikiseltä vastaantulleelta kirkon työntekijältä - miten tieteellinen maailmankuva osuu yhteen teidän henkilökohtaisen uskonkokemuksenne kanssa? Ja vastaus oli yleensä sama: onhan se ristiriitaista, mutta en minä sitä niin kauheasti ajattele. Moni myös vastasi ettei tiedä. Se oli minulle tarpeeksi, itse asiassa yksi parhaista kokemuksistani viime aikoina on tavata pappi joka sanoo ettei tiedä. Minun kokemukseni uskonnollisista johtajista kun on tavallisimmin ollut se, että he ovat pelottavan varmoja lähes kaikesta - jopa siitä mitä mieltä Luoja on korvakoruista ja hitaiden tanssimisesta. 

Osa porukkaa oli nähnyt kuinka nistit piikittivät toisiaan kaulaan kirkon portailla. Jokaisella on oma tapansa tavoitella nirvanaa. 

Käytiin tapaamassa kanttoria. Finlandia kun jyrähti uruista niin selkäkarvat kiipivät pystyyn. On aina yhtä vaikuttavaa nähdä muusikko työnsä ääressä: pikkuinen ukko muuttuu joviaalista hassuttelijasta totiseksi tekijäksi ja ruumiissa liikkuu vavahduttava energia, voimakas tahto nostaa kuuluville kaikkeuden kaunein ääni. Välissä syötiin Sandrossa (käykää, käykää, pelkästään sen itse paistetun leivän takia!) ja sitten jututettiin Ilkka-pappia, joka oli ollut ennen kuvataiteilija ja päätynyt sitten tekemään papin hommia. Hän oli kertakaikkisen ajattelevainen, fiksu, hyvä kuuntelija ja selvästi lukenut mies (osti minut siinä kohtaa kun totesi ettei tiedekään kaikkea tiedä, esimerkiksi pimeän energian luonne on meille lähes kokonaan tuntematon). Jumalanpalveluksessa rauhoituin. Tilaan tulvi kaunista valoa, kaikki oli tyyntä, ajatus alkoi hajota tietoisuuden syliin - ja sitten pappi alkoi puhua. Sama fiilis kuin kun nainen puhuu seksin jälkeen - pitikö tähän nyt muka jotain lisätä kun kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista.


Illalla mieleni oli entistä sekavampi, ei selkeämpi: olin luullut tapaavani yksinkertaisia hömelöitä, joiden yksinkertaiset olkiukot olisi helppo potkia nurin tieteellisillä täsmäiskuilla. Kaikkea muuta. Olin tavannut läjän toinen toistaan mukavampia, hyväntahtoisempia ja ajattelevaisempia ihmisiä, jotka tuntuivat kaikki vilpittömästi toimivan uskonsa eteen. En missään nimessä halunnut loukata heistä ketään - mutta miten voisin puhua rehellisesti omasta näkemyksestäni, joka poikkesi heidän kuvastaan niin radikaalisti? Kävin Rocksissa vetämässä illalla puhekeikan, eli vain kokeilin lavalla kaikkea mitä päivä oli mieleeni tuonut. Suurin osa ei toiminut oikein yhtään. Teemun, Tomin ja Sakarin seurassa istuminen antoi kuitenkin toivoa: kyllä tästä vielä setti tulisi! 

Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan Alppilan seurakuntaan, joka on liitetty osaksi Kallion seurakuntaa. Papit eivät kuulemma aina saa autojaan parkkiin, kun viereisen Linnanmäen asiakkaat vievät kaikki slotit. Ihmiset tarvitsevat iankaikkista elämää vähemmän kuin hattaraa. Käytiin tutustumassa nuorisotiloihin ja morjestettiin päiväkerhossa olevia lapsia. Olivat muuten skarppeja mukuloita: väittivät, että Jeesusta ei ole olemassa ja se on vain aikuisten keksimä hullutus. Ja jos Jeesus ja Tarzan tappelisivat, niin tulisi tasapeli. Totta kai, molemmat ovat apinoiden kuninkaita, kuten Ylimäisen Tommi sanoi. Jeesattiin myös kanttoria kirkkokahvien järkkäämisessä ja täräytettiin vielä sen jälkeen Kallion kirkkoon keskiaikaiseen messuun. Siitä minä nautin, koska vanhaa kirkkomusiikkia kuoroineen kuuntelen kotonakin - ei turhaa selitystä eikä lässytystä, vain kaunista ja korutonta laulua kaikkeuden kunniaksi. Siihen minäkin osaan samastua. Pää läjässä istuin YLE:n auton takapenkille ja lähdettiin Päivin kanssa lentokenttää kohden.


Oli muuten työstäminen tässä setissä. Kova, kova työstäminen. Lainasin aiheesta kirjoja joista en ehtinyt lukea kunnolla kuin Jaakko Heinimäen Pyhän naurun - opuksen kristinuskon ja huumorin suhteesta. Siitä kävi ilmi, että ennen muinoin papit olivat pitäneet ns. pääsiäissaarnoja, joiden tarkoitus oli ollut saada kirkkoväki nauramaan mahdollisimman härskeillä jutuilla (esimerkiksi tarinalla, jossa Jeesus kuolemansa aikana meni helvettiin ja rikkoi demonien kiinnipitämän portin - tosin demonit pitelivät porttia kulleillaan jotka luonnollisesti irtosivat - ihan tosi, lukekaa vaikka). Eli kirkossa on pidetty stand upia ennenkin, paineet pois, tämä ei ole mitään uutta eikä rienaavaa (takaraivossa istui sukulainen ja piti helvetin ovea raollaan kaikesta huolimatta). Suosittelen kirjaa kaikille lämmöllä, jos ei muuten niin tämän sitaatin vuoksi: 

"Juuri protestanttisuus, ennen kaikkea kalvinilaisuus kaikessa huumorintajuttomuudessaan, on selkeimmin valistuksen myllyn läpi käyneen ja täysi-ikäiseksi tulleen maailman uskonto. Se on myös uskonto, jonka kultissa ja liturgiassa on kaikkein vähiten tilaa leikkimielisyydelle ja draamalle."

Amen!
Keikkapäivänä olin kipeänä, kuten useimpina keikkapäivinä olin (kehoni reagoi jatkuvaan stressiin pienellä kuumeella ja räkäisyydellä, joten sen kanssa pystyy kyllä elämään). Pumppasin kaikenlaista apteekinjeesiä roppaan ja ihastelin jälleen kerran sitä, miten taitavasti tuotantotiimi rakensi seurakuntasalista aivan stand up-klubin näköisen tilan. Tuomarina toimi itseoikeutetusti jessehuumorin Suomen suurlähettiläs Mikko Vaismaa. Lineupissa sijoitin itseni viimeiseksi, lähinnä sen takia että minua pelotti mennä lavalle ennen kuin kaikki muut olisivat pehmentäneet yleisön osaamisellaan - niin ahdistavalta suora ja rehellinen puhe omista ajatuksistani yleisölle tuntui. 

Mutta hyvin se meni, kertakaikkisen hyvin. Ei mahtavasti, koska esimerkiksi alkupohjustuksen jälkeen lähdin peruuttelemaan aivan turhaan ("Ei tämä ollut vielä varsinainen juttu") ja muutama stoori oli vielä kovasti aihiovaiheessa, mutta kokonaisuutena onnistuin hyvin ja mielestäni esitykseni oli riittävän hyvä lopetus erinomaiselle illalle. Ja yleisö yllätti minut totaalisesti: keski-ikä oli normaaliklubia korkeampi ja silti irtosi isoja nauruja homojutuille ja muille. Kallion seurakunta tosiaan lienee erilainen kuin monet muut. Kotiin lähti Chezekin Henkka eikä se tuntunut vieläkään pätkääkään kivalta. Ei tästä porukasta pudotusta olisi ansainnut kukaan, sen verran kova juttu pistettiin taas kerran kasaan. 

Hotellilla olo oli hontelo ja tyhjä. Teinkö minä mitään todellista muutosta mihinkään? Sainko sanotuksi mitään sellaista, mitä ei olisi kerran jo sanottu, onnistuinko tuomaan ihmisille palasen omaa peittelemätöntä itseäni? 

Noh, ainakin tein sen minkä tein rehellisesti ja avoimesti. Loppu olkoon Herran hallussa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti