tiistai 14. lokakuuta 2014

Naurun tasapaino - Jakso 6: Kuopio ja savolaisuus



Aamulla istuin valkeakoskelaisen hotellin parvekkeella ja meditoin. Oli alkamassa harvinaisen kaunis päivä, lähijärven sininen ja alkavan kesän herkkä vihreä sekoittuivat tavalla, jonka helmikuun pakkanen oli jälleen kerran pyyhkinyt mielestä. Kalalokki istui katulampun päällä, silläkin oli rauhallinen ja hyvä ote. Luokkaretkibussi käänsi suuntansa pohjoisemmaksi ja kyydissä oli kivaa. Hupi kävi hupaksi siinä vaiheessa, kun täräytimme Kuopion Sokoksen eteen ja ulostauduimme. Emme olleet järin yllättyneitä: koska Kuopion komediafestivaalin ohjelmaan oli keskiviikoksi merkitty yllätysohjelma, olimme ovelilla harmaapoimuillamme päätelleet, että se on meidän rastimme. Ja olimme oikeassa: kauniissa kirkkopuistossa Sanna kertoi meille, jotta aiheena on savolaisuus ja Kuopio. Joka ukkelilla ja akkelilla alkoi koneistossa tuntua väsy ja sen materialistinen ilmenemismuoto perseily: ei ole varmaan koskaan niin monta kertaa otettu spiikkejä uusiksi. Kun Sanna kysyi Aatulta, että mitäs pidit tuomareiden palautteesta, Aatu vastasi "No mie olen tällanen saastainen pikku possu". Hele-vetti sitä naurun määrää. 


Aihe tuntui lyövän lekalla kaaliin. Savolaisuus. Suomalaisen huumorin kivijalkoja, savolaishuumori. Se on tehty niin monta kertaa. Tuomarimme Ilari Johansson on tietyssä mielessä jalostanut sen huippuunsa. Ja kun kulmia tuntui olevan vain yksi: se sama vääräleukainen venkoilija, joka soattaapi olla ja soattaapi olla ettei ole. Miten tästä voi tehdä yhtään mitään, mietin? Ennenkin aiheet olivat tuntuneet hankalilta, mutta nyt lyötiin kovaa pähkinää pöytään. Ja pöydältä suorilta persiiseen. Tälläkö minun pitäisi tehdä feenikslinnut viime viikon jälkeen? Putoaminen alkoi tuntua tosiasialta, en minä tästä selviäisi.


Vaan eipä se auttanut, mökötys, oli pakko jatkaa etiäppäin. Ahtauduimme savolaiseen minibussiin ja kyllähän se sydän heti keveni, kun paikallisoppaaksemme osoittautui Juha Jylhäsalmi, Kuopion komediafestareiden tuottaja ja Kuopion vireän komediaskenen velho ja hyrräävä dynamo. Juha on helvetin hyvä tyyppi, kertakaikkiaan, ja on jeesannut minua uran alusta saakka. Juha antaa hienoja titteleitä (itse olen ollut open mic-klubin taiteellinen johtaja) ja Juhalla riittää luottoa: muistan kun tuolla samaisella om-klubilla olin avausillassa MC:nä ja sähelsin hermostuksissani aivan helvetisti, tein todella paskaa duunia. Puoliajalla Juha tuli rauhallisesti luokseni, otti olkapäästä kiinni, sanoi "Iikka. Josko sitten toisella puoliskalla vähän rauhallisemmin." ja käveli pois. Ja sitten meni jo aivan hyvin. Omalle komiikkauralleni Juha on ollut todella tärkeä ihminen ja on edelleen.

Ensiksi käytiin tsekkaamassa kaupungintalo (yläkerrassa ei saa tanssia koska lattia ei kestä), sitten tori (torin alla olevaan ostariin valuu vesi) ja sen jälkeen ajaa täräytettiin suljettuun perhepelikeskus Hoksopoliin (se on suljettu). Hoksopolin oli ollut tarkoitus olla täynnä älyyn ja kokeiluun perustuvia aktiviteetteja. Ulkoasunsa perusteella se näytti siltä että suunnitteluosaston toiminta on ollut täynnä älyämpäriin ja muihin huumekokeiluihin perustuvia aktiviteetteja. Hoksopoli sitäpaitsi kuulostaa siltä, että yritetään selittää lapselle nätisti aivosairauksien klinikkaa. Että pappa joutui nyt hoksopolille, tuskin on tulossa takaisin. Siksi se sinne saunaankin kakkasi.




Hienointa sightseeing-matkassa oli ylivoimaisesti käynti Puijon K120-mäkitornissa. Kohtalonani oli lapsena olla helvetin innostunut mäkihypystä ja asua entisellä merenpohjalla, jota sanotaan Pohjanmaaksi - mutta näinpä sitä taas lapsuuden pettymyksestä revanssin, hähää! Ja kun siinä lähtöpuomilla istua naapotti niin tuli mieleen että ihan hyvä jotta tämä homma jäi välistä, pelotti niin perkeleesti. Enkä minä varmaan olisi sitä viinan määrää edes kestänyt, mikä mäkihyppääjältä vaaditaan. Janne Ahonen on oikeasti maailman kovin jätkä kun on hypännyt krapulassa.



Seuraavana aamuna porukka pantiin halki ja täräytettiin Tomin ja Jussin kanssa Hanna Partasen legendaariseen leipomoon vääntämään riisipiirakkaa ja maistelemaan lihistä jotta munkeja. Hyviä ne oli kaikki, helevetin hyviä. Muutenkin jotenni viehättävää että leipomossa kaikki tehdään samalla tatsilla kuin 50-luvulla (tosin sitä en ymmärrä miten se leivän plaatuun vaikuttaa että toimistossa ei ole tietokoneita mutta kokonaisuudet ovat tärkeitä, sen ymmärrän). Leipomon hohkaava lämpö vaihtui iltapäivällä sisävesien viileään ilmavirtaukseen, kun lähdettiin firmaporukan mukaan paatille Kallavettä kummastelemaan. Muuten olisi ollut mitä mainioin reissu vaan piti eks tempore vetäistä firmapoppoolle keikka joka jantterin eikä se ollut kovin toimivaa touhua, saati mieluista. Vaan siitä kun pääsi niin kelpasihan sitä järveä yläkannella tuijottaa ja antaa aivojen kellua omassa nesteessään.



Kotona pää kumisi tyhjyyttään: en oikein ollut saanut kierroksella mistään kunnon aiheesta kiinni joten tein perinteiset nörttiseiverit - marssin kirjastoon ja latasin kassin täyteen Savoa koskevaa kirjallisuutta. Mutta vaikka lähdemateriaalia oli edessä hur som helst, jotenkin olo oli sellainen että nyt täytyy kaivaa uudenlaista työkalua esiin, leka alkoi olla liian epätarkka ja turhan paljon käytetty. Valkeakoski-jaksossa olin pelannut selvästi varman päälle ja yrittänyt tehdä yleisöä miellyttävää komiikkaa - eikä se toiminut. Mutta miten ihmeessä osaisin tehdä omannäköistä settiäni näin lyhyessä ajassa, näin vieraassa ympäristössä? 

Sitten kaivoin hyllystä esiin kuukausia sitten ostamani Julia Cameronin "Tie luovuuteen"-opuksen ja kolmen sivun jälkeen kirosin itselleni sitä, että aina pitää ostaa ja laittaa lukematta hyllyyn. Tämän kun olisi avannut kilpailun alussa, niin olisi monelta murheelta säästynyt. Niin vallankumouksellisesti teos vaikutti tekemiseeni, heti. Jenkkirealityssa hahmot aina kertovat miten joka ikinen asia on muuttanut heidän elämänsä, mutta Cameronin kurssin alettuani asiat todella muuttuivat. Aloin vain tehdä, sen kummemmin kritisoimatta. Tajusin, ettei minulla ole aikaa olla kriittinen ja viimeisen päälle hiova. Täytyy vain tehdä ja luottaa siihen, että omat taidot ovat tarpeeksi. 



Hiljalleen homma alkoi raottua ja eräänä iltana Ylimäisen Tommin kanssa dartsia paiskellessani sain kaksi kuningasideaa, pisimmille vietyä savolaisvitsiä koskaan. Jeesus oli savolainen - koska kun Pontius Pilatus kysyi Jesseltä, että onko tämä Jumalan poika, niin Jeesus vastasi jotta iteppä tuon virkoit, ei ole minun niskassa tämä homma. Täysin savolainen vastaus. Ja sitten vielä toinen älytön oivallus: jos Jeesus oli savolainen, niin toki on myös isäukkonsa - ja savolaisen maailman se on sitten tehnyt. Ja niinhän se on: kvanttifysiikan myötä koko maailmankaikkeus on savolainen. Näistä jälkimmäinen päätyi lopulliseen settiin. 

Oli kyllä helvetillinen pelko persiissä näiden juttujen takia. Minäkö ihan oikeasti aion mennä yleisön eteen puhumaan kvanttifysiikan ja savolaisuuden yhteydestä? Ihan oikeasti? Fysiikka, tähtitiede ja maailman tutkiminen ovat olleet elämäni innostavimpia asioita parin viimeisen vuoden ajan (kiitos hyvistä keskusteluista, haastamisesta ja inspiraatiosta erityisesti Panulle ja Awelle), mutta että viedä ne komiikkaan savolaisteeman alla? Eihän se voi toimia, ei millään. Ja samalla tiesin syvästi, että se on ainoa mitä voin tehdä. Koska se on minusta ylivoimaisesti paras juttu, mitä voin tästä aiheesta keksiä, maailman pisimmälle viety savolaisvitsi. Miten muuten voi ottaa ultimaattisimman kaulaotteen aiheesta kuin viemällä sen kosmoksen perusolemukseen? Tiesin ottavani setillä kauhean riskin. Se joko toimisi täysillä tai sitten ei. 



Kävin Helsingin Kallion Lepakkomiehessä kokeilemassa materiaalia. Ei se kyllä kauhean hyvin mennyt ja olin älyttömän hyökkäävä yleisöä kohtaan. Niin se jännitys minussa näkyy. Karsin ja tiivistin, karsin ja tiivistin. Lopulta sain rakennetuksi juttuun kunnon narratiivin ja totesin, että tällä se on mentävä. Tähän on luotettava. 

Keskiviikkoaamuna Jussi ja Tomi nappasivat minut ja Aatun Vallilan kohdilta kyytiin, oli jälleen tulossa kuuma ja kaunis alkukesän päivä. Matka kului rattoisasti PPP:stä haaveillen (kysykää minulta jos askarruttaa - Pirkka-Pekka Petelius se ei ole) ja hulvatonta arskaamista (tämän termin ymmärtääksenne teidän tarvitsee vain katsoa Pumping Iron-dokkari) piisasi koko kyytin mitalta. Perillä hain apteekista kasan lääkkeitä (jälleen kerran vähän kipeänä) ja aloin valmistautua keikkaan. Haastattelussa väitin, koska se tuntui todelta, että minä vien savolaisvitsin tänään pidemmälle kuin se on koskaan viety. Eipä ollut yhtään paineita tuollaisen kommentin jälkeen, eipä. Eikä siksikään, että tuomarina oli Hedbergin Sami. Eikä senkään takia, että kaikki tekivät aivan helvetin hyvät vedot ja minä olin viimeisenä. Eipä. 

En muista milloin viimeksi minua olisi pelottanut yhtä paljon mennä lavalle. Se oli puhdasta kauhua, päässä ääni hoki että et sinä voi oikeasti tehdä näin, sinä menet puhumaan fysiikasta stand up-lavalle, oot jätkä ihan pihalla. Ne eivät osta sinun juttuasi. Sinä putoat. Tämä oli tässä. Ja jotenkin, tästä kaikesta huolimatta tai juuri sen takia, Kuopion pannuhuoneen keikka oli minulta ylivoimaisesti paras kaikista kisakeikoistani, paras tekemäni viisiminuuttinen koskaan ja mahdollisesti paras tekemäni keikka ylipäätään. Olin hurjassa flowssa koko ajan, älyttömällä energialla, tietämättä itsekään mistä se oikein tuli. Kun kävelin lavalta pois, en tajunnut mistään mitään. Meinasin purskahtaa itkuun. Olin seota, revetä päästä. Se onnistui. Ei voi olla. Ei voi olla. Helevetin helevetti, se meni läpi niin että soi. En tajua. Mutta meni. 

Siinä se ilta sitten suhahti ohi: iloisessa, sekavassa adrenaliinimyrskyn jälkitilassa. Ihmiset kehuivat, kollegat kehuivat. Joku kysyi, että mitä siinä oikein tapahtui. Vastasin rehellisesti, että en minä tiedä. Mutta näin vain välillä käy. 

Ja onneksi käy. Koska näiden tunnetilojen takia stand upiin jää koukkuun. Minä muistin Kuopion keikan jälkeen miksi olin tähän ryhtynyt, olin yhtä iloinen, innostunut ja järkyttynyt kuin ensimmäisen keikkani jälkeen. 

Kuopion keikka oli tärkeimpiä vetoja koko urallani. Sen myötä opin, että kannattaa luottaa omaan intuitioonsa ja vain tehdä menemään. Siten minä tein alussakin, silloin kun nautin komiikan tekemisestä kaikkein eniten. 

Ja ennen kaikkea muistin sen, että tehdäkseen jotain uutta, täytyy ottaa isoja riskejä. Siitähän taiteessa ja luomisessa on kyse. 

2 kommenttia: