keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Suomiko jakautunut kahtia? Höpö höpö.


Eduskuntavaalien jälkeen Suomessa on käynyt kohina: ei varsinaisesta vaalituloksesta, vaan Suomen kahtiajakautuneisuudesta. Puhutaan kulttuuri-Suomesta ja maaseutu-Suomesta, eteenpäin katsojista ja peruutuspeiliin tuijottajista, konservatiiveista ja liberaaleista - lyhyesti sanottuna siitä, että Kehä kolmosen sisällä elää yltiövapaamielinen lattesuomalainen ja pellonreunalta löytyy homovastaista pamflettia liito-oravan nahkaan kirjoittava traktorinatsi. 

Pääosin kyse on tulkintani mukaan tarkoitushakuisesta konfliktin rakentamisesta. Oma elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun on isoja pahoja konservatiiveja joita vastaan nousta. Tai niitä yhteiskuntaa puutiaisen lailla pumppaavia jopokuskeja, joiden motivaatio työntekoon on yhtä alhaalla kuin housunperse. Konfliktista syntyy draama ja draamasta merkitys, olipa kyse sitten kulttuurivaikuttajasta, lehteään kaupaksi toivovasta toimittajasta tai kilpailijapuolueen ääniä hinkuvasta poliitikosta. Ihminen lumoutuu yksinkertaisesta tarinasta ja hyvä tarina pitää usein sisällään pahiksen. Ja kun sellaista ei oikein nykyisestä Suomesta tahdo löytyä - melkein kaikilla vakavasti otettavilla yhteiskunnallisilla vaikuttajilla on jauhomitta täynnä yläreunaan asti -, sellaisia pitää luoda. Sillä myydään lehtiä, viihdettä ja ääniä. 

Mutta onko väitteellä totuuspohjaa? Varmasti jotain. (Esimerkiksi Jussi Pullisen teksti tarjoaa kohtalaisen kiihkottoman ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen). Mutta että Suomi olisi niin kahtiajakautunut, että kannattaisi ruveta muuraamaan työhuoneeseen persunkestävää bunkkeria? En usko. En tosin tunne politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä niin hyvin, että osaisin sanoa kyseiseen seikkaan mitään analyyttista tai kovin syvällistä, joten minulla on tarjota keskusteluun vain oma kapea kokemukseni. Ja sekin stand up-koomikkona. 

Minä ja koomikkokollegani Jussi Simola ja Tomi Haustola kierrämme tänä keväänä Suomea peräti 33 paikkakunnan verran (kiitos Naurun tasapaino-telkkariohjelman) - 24 kaupunnia on käytynä ja yhdeksän vielä jäljellä. Skaala on vaihdellut Pieksämäen kokoisista pitäjistä isojen kaupunkien kulttuurikeskuksiin. Olemme tavanneet läjän mitä erilaisempia suomalaisia: porukkaan mahtuu työtöntä, opiskelijaa, yrittäjää, duunaria, eläkeläistä, nuorta, miestä, naista. Ja kaikkialla, maantieteellisestä sijainnista huolimatta, nämä heterogeeniset joukkiot ovat pärskähdelleet räkätykseen yhdessä, nauraen porukalla samoille asioille. 

Eivätkä ne jutut ole aina kepeimmästä päästä. Triomme setteihin mahtuu miehen seksuaalisella epävarmuudella leikittelyä, homovihan pilkkaamista, uskonnollisen vallankäytön kritiikkiä - ja usein myös hiton rankkaa (ja tietysti hyväntahtoista) henkilökohtaista kuittailua eri ihmisryhmien edustajille. Silti ihmiset ovat kyenneet vapautumaan toistensa seurassa ja hekottamaan hankalille asioille yhdessä. 

Ja siksi kysynkin: miten ihmeessä tämä olisi mahdollista kahtiajakautuneessa Suomessa? Jos kerran metsä-Suomessa asuu vain kapeamielisiä punaniskoja, miten voi olla mahdollista, että maaseutukaupungin yleisö räjähtää nauramaan, kun pidän jumalan suunnittelutyötä homoseksin suhteen surkeana (ensin antaa siihen värkit ja sitten alkaa nillittää että ei saa, minä en tykkää)? Ja kääntäen: jos kerran pääkaupunkiseudun väestö koostuu lähinnä vain vehkeensä vuosia sitten hiekoittaneista ylimielisistä yltiömököttäjistä, miten siellä voidaan ylipäätään nauraa överifeminismin pilkkaamiselle? 

Minun mielestäni ei mitenkään. Vastakkainasettelu ei ole totta. 

Vaikka raflaavimmissa lehtijutuissa Suomen asenneilmapiiriä verrataan jo vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin, en oikein näe itseäni kiertämässä tuon ajan Suomea ja kertomassa samoja vitsejä sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Nykyisessä Suomessa koominen yhteisymmärrys on vallitsevaa todellisuutta: me olemme nykyisin kautta maan niin sivistynyt kansa, että vaikka emme olisi asiasta täysin samaa mieltä, me voimme kuitenkin nauraa sen järjettömyydelle porukassa. Tietenkin aina joku pahastuu tai suuttuu, mutta pääsääntöisesti mielensäpahoittajat ovat pieni vähemmistö. 

Ehkä koomikoiden kohdalla kyse on siitäkin, että meidän tulee tehdä älytön määrä duunia sen eteen, että vitsit toimivat mahdollisimman monenlaisille yleisöille. Vaikka kasku olisi kuinka kutkuttava vasemmistolaisen mielestä, tulee humoristin aina miettiä myös sitä, miten saisi kokoomusäänestäjän nauramaan samalle asialle. Kenties tämä on asia, jota myös Suomen kahtiajakautuneisuudesta huolestuneiden tulisi opetella: miten saan viestini sille tasolle, että kuka tahansa voi ottaa sen vastaan ja oppia siitä jotain? Omilleen saarnaaminen on houkuttavaa ja helppoa, mutta mitään muutosta sillä ei tehdä.

Sen sijaan, että heiluttelee perkeleenmaalauspensseliä, kannattaisi aina pyrkiä asettumaan kanssataaplaajan saappaisiin: miksi tämä ihminen ajattelee näin? Mitkä tarpeet aiheuttavat tuollaista käyttäytymistä? Mitä itse tekisin vastaavanlaisessa tilanteessa? Toisen pään sisään on vaikea päästä, mutta puoli voittoa on se että edes yrittää. Ja jos vastaus kysymyksiin on se että toinen on ihan tyhmä ja pihalla, niin seuraavaa vastausta voi sitten etsiskellä peilistä.

Oletko koskaan miettinyt, että jos toinen ei ota viestiäsi vastaan, vika saattaa olla myös viestissä ja sen esitystavassa eikä automaattisesti vastaanottajassa? 


Minä en suostu uskomaan kahtiajakautuneeseen Suomeen, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen arkitodellisuuden kanssa, jossa päivittäin teen työtäni. Uskon vilpittömästi että meissä kaikissa on paljon enemmän yhteistä kuin erillistä, sillä samaa lajiahan tässä kaikki ollaan ja samalla planeetalla asustellaan. Minun mielestäni täällä on tilaa polkea niin turvetta kuin Jopoakin. Juoda piimää purkista ja kahdeksan euron erikoiskahvia kalliista lasista. Bailata Frederikin ja Lindsey Stirlingin tahtiin. Ja uskon myös siihen, että suomalaiset tunnistavat tämän ihmisen yhteisen ulottuvuuden ja toteuttavat sitä arjessaan jatkuvasti. 

Suomen kahtiajakautuneisuutta, olipa se sitten totta tai ei, ei pureta kauhistelemalla Suomen kahtiajakautuneisuutta. Se häviää sillä, että ihmiset kaikista ryhmistä tapaavat toisiaan, juhlivat, nauravat, puhuvat. Vallilasta voi lähteä himankalaiselle leirintäalueelle juhannukseksi ja Kempeleestä juna vie Kiasmaan. Eroavaisuutemme ovat loppujen lopuksi kuviteltuja, opittuja ja rakennettuja. Ja kun on ihmisten kanssa tekemisissä niin huomaa helposti, että ei niillä ole niin paljoa väliä. 

Kyllä se tästä. Kaikki on ihan hyvin. Ollaan porukassa kuitenkin ja porukassa pärjätään kyllä. 

Kunhan ette nyt ihan liiallisuuksiin vie. Jos meinaan kaikki konflikti maailmasta loppuu niin meikältä loppuu myös duuni. Että nyt varovasti sen halailun kanssa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti