maanantai 25. tammikuuta 2016

Viikon Tärppi 1 / 2016: Pimeä historia

Hoj!

Tästä se alkaa. Uusi juttusarja meikäläisen blogiin.

Maailmassa on nykyjänsä niin paljon hyviä juttuja, että valintahalvaus uhkaa. Ei tiedä mihin tarttuisi ja sitten pistää vanhan lempparin uusintana. Hyvähän se on, mutta kun ei siinä mitään uutta päähän pärähtele. Jäätelökuppi tyhjenee ja mukavuusalueen muuri paksunee (eli maha).

Itte kulttuurin suurkuluttajana kahlaan läpi vaikka mitä koko ajan ja paljon siellä tulee hyvää vastaan. Tässä juttusarjassa - joka ilmestyy joka viikko maanantaisin - esittelen aina yhen hyvän teoksen, johon kannattaa tutustua. Aloitetaan! 








PIMEÄ HISTORIA (2015)

Olen aina diggaillut historian oppimisesta ja nimenomaan sen synkillä kujilla pyörimisestä - Viiltäjä-Jack, musta surma, toinen maailmansota, you name it. Omilla reissuillani olen vieraillut Unkarin salaisen poliisin kidutustyrmissä, Auschwitzin keskitysleirillä ja Kambodzhan punakhmerien kuulustelukeskuksessa Tuol Slengissa. En kuitenkaan hae hirmutekojen temppeleistä kikkeliä pärisyttelevää nekrofiilistä vaan oppia. Kun on omin silmin nähnyt, miten kammottaviin tekoihin ihmiset pystyvät, se tekee ihmiskunnan kauhuista konkreettisia ja tekee täysin selväksi sen, että näin ei saa enää tapahtua uudelleen.

Kaikkien valtioiden ja kansojen historiaan mahtuvat omat äärimmäisen julmat hetkensä, mutta Suomessa niistä on puhuttu vähemmän. Opettaja-koomikko Marko Kämäräisen ja Teemu Keskisarjan luotsaama Pimeä historia vie kotimaisten kauheuksien tapahtumapaikoille. Ennen sarjan tiiraamista en tiennyt, että ihan tuossa naapurissa möllöttävästä Hailuodosta vietiin isonvihan aikaan orjia Venäjälle ja tehtiin Suomen historian kenties suurin joukkomurha, kun venäläiset kasakat pilkkoivat venepakolaisia kirveellä rantahiekalle. Tai sitä, että 1900-luvun alussa Suomi oli terrorismin suhteen yksi Euroopan nousevia valtioita.

Varsinaista faktatietoa tarjoillaan maltillisesti pienellä lusikalla, pala kerrallaan, ja aina kunkin tietopaketin päsähdettyä kupoliin vietetään tarpeeksi aikaa fiilistellessä synkillä kuvilla ja mieltä kaihertavalla, kertakaikkisen erinomaisella musiikkiraidalla. Verrattuna perinteisten historiasarjojen pänttäämismentaliteettiin tai jenkkisarjojen perkeleelliseen ylihehkuttamiseen Pimeä historia tuntuu selvästi luottavan itseensä. Se tarjoaa sopivan määrän informaatiota ja sen jälkeen antaa aikaa sisäistää se, laittaa väkisinkin miettimään kaikkea kerrottua. Näinä ADHD-viihteen ryteikössä tarpomisen kulta-aikoina sarjan pohdiskeleva ote on kuin saapuisi synkän kuusikon reunustama mustavetiselle lammelle miettimään syntyjä synkkiä.

Toinen pimeän historian ehdoton vahvuus on juontajakaksikko. Teemu Keskisarja on suoranainen televisioilmiö: miehen vankka tietämys, kyynisyyteen taipuva ja mustalla huumorilla sävytetty katselukulma ja älyttömän mielenkiintoisessa epärytmissä oleva puhetapa muodostavat paketin, jota jaksaisi kuunnella tuntitolkulla. Kämäräisen Marko tarjoaa Keskisarjan ajoittain lohduttomalle otteelle erinomaisen vastaparin optimistisella ja ihmettelevällä otteellaan. Marko kysyy viattomat kysymykset, Teemu muistuttaa että viattomuus on illuusio. Toimii, toimii hiton hyvin.

Kuuden jakson mittainen Pimeä historia löytyy vielä vuoden verran YLE Areenasta ja on niin sujuvaa katsottavaa, että sarja solahtaa helposti läpi yhtenä maratonsessiona. Sen istunnon päätteeksi päähän on tarttunut paitsi paljon uutta tietoa, myös ymmärrystä maailman tilasta. Sivistyneeseen valtioon syntyneenä on helppo unohtaa se tosiasia, että tie hyvinvointiyhteiskuntaan kulki julmuuksien ja väkivallan kautta.

Ohjelman näet tästä.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Miten minusta tuli suvakki?


Olin ennen maahanmuuttokriitikko. 

Äänestin perussuomalaisia. Luin Jussi Halla-ahon blogeja ja siteerasin niitä nettikeskusteluissa. Pelottelin ihmisiä maahanmuutolla Facebookissa. Pidin islamia läntisen maailman suurimpana uhkana ja olin varma siitä, että suomalaisen ihmisen etu on aina lähtökohtaisesti jonossa ennen ulkomaalaistaustaisen etua. 

Nykyään asiat ovat toisin. Minua kutsutaan nettikeskusteluissa suvakiksi. Kritisoin äänekkäästi perussuomalaisten, maahanmuuttokriitikoiden, ulkomaalaisvastaisten ja rasistien näkemyksiä. Puhun inhimillisen näkökulman puolesta ja pyrin pakolaiskriisin keskellä muistuttamaan jengiä siitä, että myös turvapaikanhakijat ovat ihmisiä. 

Takinkäännöksihän tällaista sanotaan, jos lytätä halutaan. Silmien ummistamiseksi, vaaleanpunaisten lasien ostamiseksi, punavihermädättymiseksi. Isänmaanpetturuudestakin joku mielessään puhuu. 

Maltillisempaa ehkä kiinnostaa kuulla, miten tällainen iso muutos ihmisessä etenee ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Kerron. 

Maahanmuutosta ja sen problematiikasta kiinnostumiseen ei kohdallani vaikuttanut mikään ulkomaalaisen kohtaamiseen liittyvä negatiivinen tilanne tai vastaava traumatisoiva tekijä. Olin itse asiassa aika erikoista tarttumapintaa maahanmuuttokriittisyydelle: 25-vuotias vasemmalle kallellaan oleva journalistiopiskelija, joka oli reissannut useamman kesän pitkin maailmaa - siis ihan toisenlainen tyyppi kuin se ihmisjäte jollaiseksi Jari Tervo kolumnissaan maahanmuuttovastaiset laiskuuttaan ja vihaansa yksinkertaisti. Toki mieleni maaperä oli hedelmällinen ulkomaalaisiin kohdistuvalle epäluulolle: Ylivieskassa varttuneena kontaktit maahanmuuttajiin olivat olleet käytännössä olemattomat, joten minulle oli helppo myydä mielikuva vaarallisesta ihmismassasta, joka on ihan kohta tulossa viemään kaiken. 

Toimittajanalkuna olin kiinnostunut maailmasta, halusin kertoa siitä totuuden, penkoa näkyville sen mikä oli piilotettu kulisseihin - minulla oli sellainen olo, että maailmassa oli jokin pielessä, mutta minulle ei ollut vielä kerrottu mikä se on. Ja sitten löysin ensimmäiset tiedot maahanmuuttokriittisyydestä - ja maailmankuvani koki jonkinlaisen murroksen. Huomasin, että oli olemassa valtava määrä tietoa, jota ei kerrottu muulle maailmalle - melkein kuin salaliitto, jota saisin olla paljastamassa. 

Tuohon kokemukseen liittyy paljon samaa tunnemaailman kokemista ja ajatuksia kuin uskoontulemiseen (josta minulla on myös kokemusta kristinuskon puolelta): oikean ja salatun tiedon vastaanottaminen, taisteluun pahaa vastaan käyminen ja samanmielisten tuki ympärillä olivat elämänsä suuntaa etsivälle nuorelle mielelle niin voimakas paukku, että olin välittömästi myyty. Data näytti niin vakuuttavalta ja perustelut hyviltä. Oli kuin minulle olisi uskottu pala salatusta todellisuudesta ja olin erittäin onnellinen, kun pääsin siihen käsiksi: halusin kertoa siitä mahdollisimman monelle ja suhtaudun erittäin negatiivisesti ihmisiin, jotka eivät suostuneet näkemään minun totuuttani. Olin käännyttänyt itseni häkellyttävän nopeasti. 

Tämä voimakas kokeminen on asia, johon maahanmuutto- ja rasismikeskustelussa kiinnitetään aivan liian vähän huomiota: mikä on se kokemus, joka yhtäkkisesti saa ihmisen suhtautumaan vieraaseen kulttuuriin ja sen edustajiin lähtökohtaisen negatiivisesti? On liian helppoa lytätä kaikki ulkomaalaisvastaiset vähä-älyisiksi reppanoiksi ja luusereiksi: normaaliälyinen yksilökin voi nopeasti alkaa uskomaan sopivassa tilanteessa täysin irrationaalisiin asioihin, olkoon se sitten somalin pelko tai yksisarvisen parantava voima. 

Uskon, että vastaus maahanmuuttovastaisuuden nousun syihin löytyy samasta suunnasta kuin salaliittoteorioiden suosion avaimet: epäluottamuksesta mediaa ja vallanpitäjiä kohtaan, medialukutaidon puutteesta, disinformaation huikeasta määrästä ja ihmisten irrallisuuden tunteesta suhteessa yhteiskuntaan. Nämä olivat ainakin omalla kohdallani niitä tekijöitä, jotka veivät minua maahanmuuttovastaiseen suuntaan. Uskoin, että juuri maahanmuuttovastainen tieto on oikeaa tietoa ja sitä pimitetään kansalta - mutta minä ja nettitoverini olimme totuuden tiellä, oikealla tiellä. 

Maahanmuuttovastainen ihminen ajattelee usein tekevänsä hyvin ja oikein. Näin ainakin itse koin. Ajattelin, että kansalta pimitetään tietoa maahanmuuton haittapuolista. Halusin auttaa ja saattaa tuon tiedon mahdollisimman monen ulottuville, varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta. Olin tarkoitusperissäni täysin vilpitön: kyse ei oman pääni mukaan ollut siitä, että olisin halunnut tehdä tietylle ihmisryhmälle pahaa vaan sitä, että halusin suojella toista ihmisryhmää. 

Ja tässä törmätään maahanmuuttovastaisuuden mielestäni suurimpaan ongelmaan, jolle itsekin sokeuduin: tietyn ihmisryhmän edes kuvitteellinen suojeleminen ei onnistu, ellei ole olemassa jonkinlaista vastapuolta, vihollista, jolta omaa viiteryhmää suojellaan. Ja tässä kohtaa maahanmuuttokriittisyys alkoi kääntyä maahanmuuttovastaisuudeksi: kyse ei ollut enää siitä, että olisin kriittisesti tarkastellut maahanmuuttopolitiikan heikkouksia ja median ajoittaista silkkihansikkaista tapaa uutisoida maahanmuuton ongelmakohdista (jotka siis olivat ja ovat osin edelleen ihan todellisia ilmiöitä), vaan siitä, että aloin vittumaisesti kytätä maahanmuuttajien tekemisiä. 

Jos Ampparit-uutispalveluun ilmestyi raiskausuutislinkki, petyin kun sen tekijänä ei ollut maahanmuuttaja - jos olisi ollut, kyseinen tieto olisi vahvistanut uskomustani siitä, että kaikkia maahanmuuttajia on syytä epäillä. Jos pahoinpitelyn tekijänä oli kantasuomalainen, en linkannut uutista Facebookiin, sillä se ei buustannut tärkeäksi kokemaani viestiä maahanmuuton vaarallisuudesta. Valikoin ja seuloin, löysin aina maahanmuutolle negatiivisia näkökulmia ja kirjoitin Jussi Halla-ahon blogitekstejä imitoivia kirjoituksia, joille toivoin positiivista huomiota muilta maahanmuuttovastaisilta. Pyrin kaikin keinoin rakentamaan itselleni ja läheisilleni kuvaa siitä, että maahanmuuttoon tulee suhtautua äärimmäisen penseästi. 

Päässäni pyöri kiero prosessi: samaan aikaan kun mieleni yhä useammin liitti ulkomaalaiset negatiivisiin mielleyhtymiin, se pystyi vakuuttamaan minut siitä etten ole pätkääkään rasistinen enkä ulkomaalaisvastainen. Minähän vain tartun ilmiön ongelmakohtiin enkä pyrkinyt leimaamaan kokonaista ihmisryhmää. Tällainen yhtälö on kuitenkin mahdoton: jos toistuvasti leimaa ulkomaalaiset mielessään potentiaalisiksi ongelmatekijöiksi, rikollisiksi ja menoeriksi, se vaikuttaa myös suhtautumiseen yksilötasolla ja luo lisäksi ilmapiiriä siitä, että ulkomaalainen on lähtökohtaisesti todennäköisempi rikollinen kuin kantaväestön edustaja. Toki mieli loi jatkuvasti muistutuksia siitä, että hyviäkin mamuja on eikä kaikkia voi tuomita, mutta se oli vain vararengas jonka olemassaolosta itseään muistuttaa kun jalat ovat jo polvia myöten ksenofobian meressä. 

Pahinta kaikessa oli, ettei mikään loppujen lopuksi muuttunut muutaman vuoden aikana juurikaan. Maahanmuuttokriittisyys saatiin kyllä äänenä läpi sekä mediaan että eduskuntaan, mutta loppujen lopuksi asiat olivat aika lailla samalla tavalla. Maahanmuuttajien vallankumousta ei kuulunut, osa ihmisistä näytti selvästi vielä luottavan eriväriseenkin porukkaan ja kaikki muutokset tapahtuivat äärimmäisen hitaasti. Oikeastaan ainoa mitä tapahtui oli oma suuttumukseni ja turhautumiseni: olin toistuvasti vihainen, ärtynyt ja kulutin tunteja ja taas tunteja hyödyttömissä nettikeskusteluissa, joissa nakeltiin täsmäammuksiksi luultuja suutareita poterolinjan molemmin puolin. 

Sellainen elämä on äärimmäisen turhauttavaa, hedelmätöntä ja väsyttävää. Ei tarvitse ihmetellä, miksi hankalimmat nettiin kirjoittavat mamuvastaiset ihmiset käyttäytvät niin perseellä tavalla: sellainen köntti kun on sisällä turhautumusta, pelkoa, ahdistusta ja vihaa, niin se myrkyttää puheen ja valuu huomaamatta saumoista. 

Tämän kaiken kirjoitan siksi, että maahanmuuttovastaisia ei pidettäisi automaattisesti huonoina ihmisinä. En minäkään ollut sellainen. Olin vain hukassa elämäni suunnan suhteen ja luulin löytäneeni ratkaisun siihen, miten voisin tehdä maailmasta paremman paikan. En tahtonut kenellekään pahaa, pelkästään hyvää. En ollut lähtökohtaisesti ulkomaalaisvastainen, en pitänyt itseäni rasistina enkä ajatellut lietsovani ulkomaalaisvastaista mielialaa, vaikka jokapäiväisessä toiminnassani nuo elementit vahvistuivat päivä päivältä. 

Uskon, että suurin osa ilkeästi ja epäreilusti maahanmuuttajiin, turvapaikanhakijoihin ja muihin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin on samanlaista porukkaa. Ihan tavallista väkeä, jotka ovat vain erehtyneet sen suhteen, mikä on maapallon, ihmislajin ja heidän elämänsä suurin ongelma. Ja he ovat täysin sokeita omalle erehtyväisyydelleen ja jokainen vasta-argumentti kimpoaa kilvestä pois vahvistaen virheellisiä näkökantoja entisestään - niin kuin minunkin kohdallani tapahtui. 

He eivät ole pahoja ihmisiä. En minäkään ollut. Ja heidän näkemyksensä voivat muuttua, sillä minunkin näkemykseni muuttuivat. 

Tässä kohtaa olisi mahtava kertoa eeppisestä tarinasta varjoista valoon, miten ärjyvästä suomileijonasta tuli rationaalinen oksalla istuva pöllövaari yhden mahtavan havainnon myötä. Tiedättekö, sellainen elokuvakohtaus, yksi maahanmuuttaja näyttää minulle taivaalta uuden galaksin ja sen myötä kuvani muuttui koko porukasta. 

Ei. Mitään sellaista ei tapahtunut. Maahanmuuttovastaisuus vain hävisi johonkin ja jonain päivänä sitä ei enää ollut. 

Olen pohtinut syitä, jotka vaikuttivat tähän. Yksi selkeä tekijä on se, että työni myötä tapasin yhä enemmän maahanmuuttotaustaisia koomikoita ja muita ulkomaalaislähtöisiä ihmisiä - ja mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä selkeämmin tajuaa kaikkien olevan yksilöitä. Sitten käy mahdottomaksi niputtaa heitä minkään viiteryhmän mukaisiksi muuten kuin rajusti yksinkertaistamalla ja käsitteellistämällä (mikä on jo itsessään lievä väkivallanteko, survoa nyt ihminen ulkokohtaisten ominaisuuksien perusteella johonkin kategoriaan). 

Toinen tärkeä tekijä oli se, että sain tekemistä. Koulun loputtua löysin stand up -komiikan duunina ja puuhaa olikin yhtäkkiä niin paljon, ettei minulla ollut aikaa miettiä maahanmuuttajien ryöväämiä työpaikkoja, omassa työmäärässä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Ja kun elämään ilmestyi ihan oikeita ongelmia joihin pystyin omalla toiminnallani välittömästi vaikuttamaan, kaikkien kaukaisempien ongelmien merkittävyys tuntui putoavan nopeasti. Ei jotenkin jaksanut pelätä tulevaa islamistivallankumousta kun setissä ei ollut edes viittä minuuttia hyviä vitsejä. Lisäksi työn parista löysin myös oman porukan, mukavamman samastumiskohteen mielenkiinnolleni kuin maahanmuuttovastaiset. 

Iso vaikutus oli myös niillä ihmisillä, jotka kuuntelivat minua. Eivät tuutanneet omilla mielipiteillään minua hiljaiseksi tai poistaneet FB-kavereista, vaan antoivat ajatuksilleni ja tuntemuksilleni tilaa kehittyä, olivat myötätuntoisia ja pitivät minusta kaikista omituisista näkemyksistäni huolimatta. Ei se varmasti helppoa ole ollut, niin ärsyttävä olin mamuvastaisuuteni kiihkeimpinä päivinä. Tärkeintä oli se, että he eivät pyrkineet muuttamaan minua vaan sain olla sellainen kuin olen - ja loppujen lopuksi siinä tilassa sain kasvaa silloisesta elämänvaiheestani eteenpäin. 

Kaikkein isoin ja merkittävin tapahtuma oli kuitenkin omien uskomusjärjestelmien jonkinasteinen romahtaminen muutama vuosi sitten. Uskonnollisuuteni, isänmaallisuuteni ja maahanmuuttovastaisuuteni päätyivät aikuistumisen kynnyksellä ankaraan uudelleenarviointiin eikä mikään niistä selvinnyt mukaan uudelle kierrokselle sellaisenaan. Joitakin elementtejä poimin mukaan, mutta suurin osa oli roskistavaraa. Maahanmuuttovastaisuus ei ollut tähän mennessä antanut minulle mitään rakentavaa, nautittavaa tai kehittävää, se oli vain lisännyt pelkojani, vihaani ja turhautumistani. Ja kun tässä elämän murroksessa alitajuisesti aloin kehittää itseäni paremman hyvinvoinnin suuntaan, maahanmuuttovastaisuus jäi pois kuin itsestään. En yksinkertaisesti tehnyt sillä mitään. 

(Jäikö siitä mitään hyvää? Jäi. Pystyn suhtautumaan maahanmuuttoon ilmiönä siinä missä kaikkiin muihinkin asioihin ja ymmärtämään, että myös siinä on omat selkeät haasteensa ja ongelmakohtansa - ja niistä kaikista pitää pystyä puhumaan. Lisäksi pystyn suhtautumaan maahanmuuttovastaisiin ihmisiin realistisemmin - en demonisoiden, vaan myötätuntoisemmin. Olenhan itse ollut samassa tilanteessa.)

Arvojeni uudelleenarvioinnin yhteydessä maailmankuvani laajeni. On valtava, ääretön kosmos, jossa me asumme yhden galaksin reunamilla yhdellä ainoalla kivensirulla valtavassa tyhjyydessä. Olemme kaikki samaa lajia, veljiä ja siskoja. Tässä tilanteessa voisi olla järkevämpää pyrkiä tulemaan kaikkien kanssa toimeen, kun nyt kerran samassa avaruusveneessä möllötellään. Ja kun kaikki kerran samaa lajia ollaan, niin meissä lienee kaikissa kuitenkin enemmän yhteistä kuin erillistä. Ehkä meidän kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota siihen. Maailma on niin laaja ja monimutkainen paikka, että sen käsitteleminen ei taida onnistua kirjoittamalla pilkallissävytteisiä maahanmuuttokommentteja Facebookiin. On varmasti jokin rakentavampi tapa elää elämäänsä. 

Kaikkein tärkein oppimani asia oli se, kun jossain vaiheessa ymmärsin, että minun ajatukseni ja niiden synnyttämät tunteet ja taas niiden synnyttämät ajatukset ovat vain tunteita ja ajatuksia - eivät totuuksia. Jos minun pääni väittää minulle, että kaikki mamut ovat vaarallisia, se ei silti välttämättä ole totta. Ei vaikka minusta kuinka tuntuisi siltä ja vaikka netissä olisi kuinka paljon yksipuolisesti minun näkökantaani tukevaa tietoa. Maahanmuuttajan uhka on vain ajatus ja sen herättämä pelko on ainakin omalta osaltani täysin aiheeton - en ole koskaan joutunut minkäänlaisen väkivallan tai muun rikoksen uhriksi ulkomaalaistaustaisten ihmisten taholta. Toki värikoodattu turpasaunaki on kohdallani edelleen mahdollinen, mutta koska olen suomalaisilta saanut jo muutaman kerran kotelooni elämäni aikana enkä järjestelmällisesti pelkää heitäkään kaikkia, ehkä maahanmuuttajapelkoni on aiheetonta. 

Tämä on kaiken ytimessä: omien ajatusten ja tuntemusten merkityksen ymmärtäminen. Kun tajuaa, että ääni päässä ei ole totuus, irtoaa tuhansista ja tuhansista kahleista. Silloin ihminen vapautuu oman mielensä vankilasta. Ja kun sain kotiutumispaketin käteeni, en ole hetkeäkään pohtinut palaamista tuohon pelon linnakkeeseen. Minä elän mielummin elämän jossa on sekä vapautta että riskejä kuin sellaisen, jossa vapaus on riistetty riskittömäksi tekemisen nimissä. 


**********************************

Kirjoitin tämän kaiken siksi, että saisimme maahanmuuttokeskusteluun uutta näkökulmaa. 

Haluan, että ihmiset pohtivat itseään: mistä tämä pelko ja viha ja epäluulo oikein tulevat? Saattavatko ne kummuta omasta elämäntilanteestani? Koenko oman elämäni suunnattomaksi ja etsin vastausta sieltä, missä sitä ei ole? Olenko turhautunut huonoihin mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämääni ja puran turhautumistani turhaan muihin ihmisiin? Olenko antanut tarpeettomasti pelolle valtaa? Miksi maahanmuutto tuntuu niin vaaralliselta? Onko pelko aiheellinen? Jos on, mikä olisi rakentava ja vihaton tapa käsitellä tuota pelkoa? Annanko ajatusteni ja tunteideni ohjailla tekojani sen sijaan että päättäisin niistä itse, tietoisesti?

Ja haluan myös, että ihmiset pohtisivat läheisiään, etenkin niitä, joita maahanmuuttovastaisuus tuntuu kovasti puhuttelevan. Onko heillä kosketuspintaa maahanmuuttajiin yksilöinä? Mitä tiedotusvälineitä he lukevat? Onko heillä kunnolliset vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä? Onko heillä järkevää tekemistä? Onko heillä joku joka kuuntelee ilman pyrkimystä kontrolliin? Onko heillä joku johon luottaa? Mikä olisi hyvä tapa keskustella asioista, mikä olisi hyvä tapa olla heille myötätuntoisesti läsnä? 

Jos jotain olen viimeisen muutaman vuoden sisään oppinut, niin se on suuren kliseen sisäistäminen: me kaikki olemme ihmisiä. Maahanmuuttovastaiset, suvakit ja maahanmuuttajat. Koko hiton remmi. 

Se on helpottava asia - kun me kaikki kerran olemme samasta puusta veistettyjä, meillä on erinomaiset eväät ymmärtää toisiamme ja pyrkiä katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Sitä ymmärrystä tarvitaan kaikkialla. Maahanmuuttovastaisten automaattinen teilaaminen kaljaveikkoluusereiksi, inhimillistä näkökulmaa tarjoavien haukkuminen suvakeiksi ja kaikkien maahantulijoiden syyttely potentiaalisiksi rikollisiksi ei johda kuin lisääntyvään vihaan ja väkivaltaan. 

Ihmisessä ei ole mitään niin vahvaa kuin empatia. Käytetään sitä.